Kalajokiset Herran pöydässä 200 vuotta sitten

1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa voimassa ollut vuoden 1686 kirkkolaki velvoitti jokaista käymään kirkossa sunnuntaisin ja ehtoollisella vähintään kerran vuodessa. Suositeltavana pidettiin kuitenkin 3 - 4 ehtoolliskertaa vuodessa. Ehtoollisellakäynti ei ollut tuohon aikaan niin yksinkertainen asia kuin se tänään on. Ehtoollisen saaminen edellytti riittävää tietoa kristinopista, jotta sen merkitys olisi ymmärretty. Papit eivät myöskään saaneet laskea ehtoolliselle seurakuntaansa kuulumattomia eikä julkisyntisiä.

Ehtoollista edelsi rippi

Jokaisen ehtoolliselle aikovan piti ilmoittautua hyvissä ajoin pitäjänsä kirkkoherralle, joko ehtoollista edeltävänä sunnuntaina, tai viikon aikana ennen ehtoollispyhää. Kirkkoherra tarkisti ehtoolliselle aikovien kristinopintiedot rippikirjasta. Jos tiedot olivat puutteelliset, oli niitä kuulusteltava asianomaiselta. Seurakuntalaisten kristinopintietoja kontrolloitiin vuosittaisilla kinkereillä, jolloin niistä tehtiin merkinnät rippikirjaan. 27. kesäkuuta 1825 päivätyn rovastintarkastuspöytäkirjan mukaan ehtoolliselle ilmoittautuminen ja rippikuulustelu olivat käytäntönä myös Kalajoen emäpitäjässä.

Vuoden 1825 rovastintarkastuksen pöytäkirjan mukaan rippi pidettiin Kalajoella aina samana päivänä kuin ehtoollinen. Yleisenä käytäntönä oli ollut jo 1600-luvulta lähtien, että kaupungeissa ja muissa suuremmissa asutuskeskuksissa rippi pidettiin lauantai-iltaisin ja maaseudulla sunnuntaiaamuisin ennen jumalanpalvelusta. Ripin suorituspaikkana oli yleensä kirkon sakasti. Varsinaista rippiä edelsi yleensä lyhyt rippisaarna, jonka jälkeen seurasi ehtoollisvieraiden synnintunnustus ja kirkkoherran lausuma synninpäästö. Myös Isä meidän -rukous ja Herran siunaus olivat osa rippiä. Ripin ja synninpäästön jälkeen oltiin kelvollisia nauttimaan ehtoollista.

Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1809 - 1838 toiminut Johan Frosterus julkaisi vuonna 1829 teoksen Käsi-kirja christillisyyden opisa. Kyseisessä käsikirjassa hän selventää että, yleisellä eli ehtoollisvieraiden ripillä ei nimetä eikä tunnusteta erillisiä syntejä, vaan jokainen tunnustaa yleisesti tehneensä syntiä ja näin rikkoneensa Jumalaansa vastaan. Frosterus teroittaa, että kuoleminen ripitettynä ja ehtoollisen nauttineena ei takaa pelastusta, eikä toistaalta kuoleminen ilman rippiä ja ehtoollista varmista kadotusta. Mutta jos ihmisen sydän ei ole puhdas, eikä hän ota ehtoollista vakavasti, niin hän ei nauti sitä silloin pelastuksekseen, vaan tuomiokseen.

Rippikirkko perinteenä

Ehtoollinen otettiin monissa perheissä sangen vakavasti. Siihen valmistautumisen ulkoisia merkkejä saattoivat olla vakavuus, harrasmielisyys ja vähäpuheisuus. Jotkut ehkä lukivat hartauskirjallisuutta ja joissakin perheissä saatettiin pitää yhteinen rukoushetki ennen kirkkomatkaa. Tärkein asia ennen ehtoolliselle menoa oli kuitenkin sovinnon tekeminen, jos oli ollut jonkun kanssa riidoissa. Kalajoen kirkonarkiston rippikirjoista ilmenee että, monista taloista käytiin varsin suurilla, jopa yli kymmenen hengen porukoilla rippikirkossa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Mukana saattoi olla koko talonväki aina isännästä ja emännästä renkeihin ja piikoihin. Tällaiset koko talonväen käsittäneet joukkokäynnit vähenivät 1800-luvulla, mutta hyvin pitkälle oli lähestulkoon sääntönä, että aviopuolisot kävivät aina yhdessä ehtoollisella.

Kalajokiset kävivät ehtoollisella keskimäärin 1-2 kertaa vuodessa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Säätyläiset kuitenkin kävivät ehtoollisella harvemmin kuin muut, yleensä vain kerran vuodessa. Syitä tähän lienee monia. 1700-luvun valistus ja sen mukainen ajattelu, järjen ihannointi ja kaiken mystillisen sekä tunneperäisen väheksyntä ehkä vaikutti oppineempiin ja lukeneempiin säätyläisiin enemmän. Ehkä myös tällä tavalla osoitettiin oma eroavaisuus rahvaasta.

Rippikirjojen mukaan suosituimpia kirkollisia pyhiä ehtoolliskäynnille 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun Kalajoella näyttävät olleen adventtisunnuntait, palmusunnuntai, helluntai, kolminaisuuden päivä, loppiainen ja kynttilänpäivä. Suosituimpia vuodenaikoja olivat myöhäinen syksy tai syystalvi, eli sadonkorjuun jälkeinen aika, kevätaika ennen kylvöjä ja keskikesän kuumin aika, jolloin tehtiin heinätyöt. Yleensä ehtoollinen ja rippikirkko ajoitettiin peltotöiden mukaan ja ehkä jonkin muun merkittävän tapahtuman yhteyteen, jolloin myös kauempaa tulleet asioivat kirkolla. Tällaisia vuotuisia virstanpylväitä olivat mm. markkinat, kinkerit, käräjät, pestuumarkkinat ja palvelusväen vapaaviikko, joka pitäjästä riippuen ajoittui mikkelinpäivän ja pyhäinpäivän välille.

Suomen siirryttyä Ruotsilta osaksi Venäjän valtakuntaa vuonna 1809 sai Suomen kirkko pitää kaikki vanhat oikeutensa. Samalla myös kaikki entiset lait säilyivät, mm. vuoden 1686 kirkkolaki. Seuraava kirkkolaki annettiin vuonna 1869 ja se astui voimaan vuoden 1870 alusta. Tämäkään laki ei vielä tuonut muutosta ehtoollispakkoon, sillä se kumottiin virallisesti vasta 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Silti varsin moni oli jo 1900-luvulle tultaessa lopettanut vuotuiset ehtoolliskäyntinsä kokonaan. Tämä seikka on havaittavissa myös Kalajoen seurakunnan rippikirjoista ja se kertoo omalta osaltaan yleisestä yhteiskunnan maallistumisesta ja ehkä myös uusien aatteiden, mm. sosialismin ja työväenliikkeen saamasta suosiosta.